Mitalikahvit vol.2

Ne menivät mönkään.
Meidän toisen korismitalin viikon sisään tahkonnut poika oli nimittäin alueen semifinaalin ja finaalin jälkeen niin finaalissa itse, että nukahti suunnilleen kengät jalassa sänkyynsä. Harmitusta oli myös, sillä tänä vuonna mitalin väri oli hopeinen, kun aina aikaisemmin se on ollut kultainen. Hyvää tekee lapselle tuollainen oppimiskokemus. Varsinkin, kun joutuivat pelaamaan loppupelin ihan omia joukkuekavereita vastaan. Ehkä se olikin sitten se harmituksen syy.

Herättelimme tuon kentän duracell-venyjän ja pakkotalutimme olohuoneen sohvalle. Eipä aikaakaan, kun sohvalta kuului kuorsaus. Oli nukahtanut polvilleen, vatsa tyynyä vasten. Nooh, vielä yksi herätysyritys puolen tunnin torkkujen jälkeen: ruokaa ja kehotus mennä suihkuun. Poika tohersi suihkuun, mutta kummallisen hiljaista oli. Oli nukahtanut viltin päälle kodinhoitohuoneen lattialle.

Se siitä kahvittelusta siis. Kahvit vaihtuivat kotipizzaan ja sinkki-vissyyn.

Ja jotta kenellekään ei jää nyt väärää käsitystä, lapseni itse rakastaa tuota kaikkensa antamista peleissä ja heräsi tänäänkin kuudelta omatoimisesti ollakseen varmasti ajoissa hallilla. Koskaan en ole yhteenkään peliin pakottanut, ei ole ollut tarvetta. Hän itse ilmoitti ekalla luokalla kaupungin koripallojoukkueen amerikkallaisvahvistusten tehtyä hänen kouluunsa vierailun, että "äiti, minä haluan harrastaa koripalloa". Ehkä silloin vähän ulkosuomalaisen oloinen, kaiken amerikanenglannin ymmärtäneen pikkupojan sydämessä läikähti jotain. Sovittiin, että kunhan läksyt tehdään unohduksitta, niin syksyllä alkaa jalkkiksen rinnalla koris. Siitä lähtien se on ollut menoa, se.