Mitalikahvit

En tiedä tai muista, mitä kaikkea olen tänne höpötellyt, mutta en kovin paljoa viime aikoina.

Yksi sellainen asia, joka on ehkä jäänyt tällä areenalla vähän huomiotta, on se, että meidän perheessä on nyt koripallon epävirallisen Pohjoismaiden mestaruusturnauksen mitalisti!!

Koripallossa ei tämän ikäisille järjestetä maajoukkuetason turnauksia, vaan seuroja kutsutaan mittelemään menestyksen mukaisesti. Oma poikani oli mukana siinä sakissa, joka lähti viime torstaina pipot vilkkuen bussiin ja siitä lahden yli lautalla jännittynein mielin. Menestystä oli niitetty jopa murskaluvuin vuosi toisensa jälkeen aluesarjassa, mutta myös mitalisijoin valtakunnallisissa turnauksissa useana vuonna. Seuraava askel oli Nordic championships. Äiti lähetteli pojan ja isänsä matkaan sellaisella ajatuksella, että nauti pelaamisesta, elämyksestä tulee ikimuistoinen.

Niin siitä tulikin. Oli kavereiden kanssa risteilyä, jännittäviä pelejä, kaupungilla hengaamista, areenan vilkkuvia valoja ja kuulutuksia. Tänään bussista nousi taputusten saattelemana pipot pystyssä olevia poikia. Rahat oli tuhlattu, univelkaa oli takataskussa, mutta takataskussa oli myös mitalit. Onneksi. Kyllähän nämä pojat olisivat muuten varmaan pettyneitä olleet. Olivat kuulemma käytännön järjestelyjen vuoksi vähän mimmeämmän mitalin omistajia. Parempaan heillä olisi ollut täysi realistinen mahdollisuus, mutta lohkojaot menivät, miten menivät. Itse olin vain tyytyväinen siihen, että kukaan ei ollut loukkaantunut ja koko porukka oli silminnähden helpottunut. Myöhemmin kuulin, että tilanteessa oli myös historian havinaa- 14 vuoteen ei tälle koripalloperinteitä vaalivalle seudulle ollut poikien mitalia herunut. Nyt tuli.

Menin illalla kauppaan ja päätin ottaa ilon irti tilanteesta. Ei näitä kovin usein meidän perheessä ole ollut, kansainvälisiä mitaleja. Tarkalleen ottaen tämä oli ensimmäinen. Ostin täytekakun ja pommacia. Laitoin kauniin iltatarjoilun (kunhan olin saanut revittyä pojat sisälle, olevinaan väsynyt turnauspoika juoksi kirkkistä pitkin pihoja).

 

Tänä iltana olen tyytyväinen ja epäsuomalaisesti ylpeä. Olen tehnyt monesti kahta lämmintä ruokaa päivässä kokopäivätyön ohessa. Vien harjoituksiin. Pesen pelivaatteita. Iskä ostaa kalliita pelikenkiä ja uusimpia palloja, että pojilla olisi hyvä pelata. Tässä joutunee sopeutumaan pikkuhiljaa ajatukseen, että olen kilpaurheilijan äiti. En jotenkaan ajatellut, että tämä menisi näin. Mielessä on pyörinyt jopa pojan vauva-ajat, mahdottoman tarmokkaat ryömimiset ja konttaamiset, kun en juosten meinannut saada konttaajaa kiinni. Tätäkö se tiesi? Loputonta ruuanlaittoa, kannustusta, buffetteja, kuvaamista, pyykkiä, viikonloppuherätyksiä, turnausmatkoja.

Menköön. Ei niin, että jokin mitalin läpyskä olisi oikeasti itsessään tärkeä. On oikein, että kovasta työstä saa poika kunnon palkinnon. Itse en jaksaisi samaa koulun ohella. Vielä kun numerot ovat pysyneet tuossa 8-9 pinnassa, niin en voi, kuin olla tyytyväinen.

Iloinen äiti kuittaa.