Katsastusta ja muuta kamalaa

Se oli aivan käsittämättömän tiukka perjantai-iltapäivä. Olin sopinut auton katsastuksen klo 16:ksi. Jos et kerro kenellekään, voin tunnustaa, että katsastusaika oli jo ummessa. Viimeiset päivät ennen aikaa ajoin kuin enkeli, ettei virkavalta vaan tajuaisi alkaa tarkistelemaan edes pientä ylinopeutta ajavan äiti-ihmisen rekisterikilpiä.

Vein isomman pojan jalkapalloon kolmeksi, suoraan töistä. Nappasin pienemmän pojan mukaani, hän oli juuri tullut kaverilta kotiin, enkä halunnut hänen jäävän nuohoamaan kotiin ja sotkemaan paikkoja telkkarin edessä. Mukaan, hop. Ajoimme ensin työpaikalleni, johon oli jäänyt puutoslista työpöydälle. Siitä kurvasimme markettiin, samalla tekstailin huomisen buffettivastaavalle, että mikäs se oli sen arpajaisvastaavan puhelinnumero tai osoite. Olin nimittäin luvannut toimittaa hänelle perjantaina jotain herkkukoriin.

Kahdestaan kaupassa käynti sujui kuin poliisioperaatio, varsinkin kun listakin oli valmiina. Normaalit ruokaostokset, perjantaiherkut, huomisen buffetin rahkapiirakka-ainekset, herkkukoritarvikkeet tarttuivat mukaan reiluun puoleen tuntiin. Kassoille ja ulos juuri parahultaisesti, kun kännykkä alkoi muistuttaa vartin päästä alkavasta katsastusajasta.

Lapsi ja pussit autoon, kurvaus katsastusasemalle. Viimeisessä ylämäessä yritin epätoivoisesti vähän kaasutella. Mieheni oli sanonut, että karstat kannattaa kaasutella pois ennen päästömittausta. Just juu. Kunhan sinne saakka edes päästäisiin.

Tulimme katsastusasemalle kieli vyön alla hölköttäen. Kiire loppui siihen oven kilahdukseen, kun astuimme sisään. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Yrmeitä ihmisiä pitkin seiniä, lippuja ja lappuja, nuori poika kassalla. Missä oli jono? Tuon vanhan miehen takana, joka juuri tuli sisään meidän jälkeen ja kiilasi tiskille? Sain kuin sainkin jätettyä avaimet. Samassa se iski. Tämä on vain vitsi, leikkiä ajalla. Kosla jäi niin kamalaan kuntoon, että ihan hävetti. Ostokset olivat levällään paksissa ja takapenkillä. Auto tavattavissa parin sentin kurakerroksen kuorinnan alta. Keskellä oli pikaruokalan cokis-muki, niistopapereita, penkin alla tippunutta kanasalaattia (tiedän, yök).  Nuorimmainen siinä niin iloisesti kalkatti vaikka tunnelma oli kuin valtionpäämiehen hautajaisissa. "Äiti otatko pikakahvin? Millaisen? Otanko minä kaakaon? Tästäkö?" Istuimme alas odottamaan kuppiemme kanssa. Kops, sanoi pienen kenkä tuolinjalkaa vasten ja puolet kaakaosta oli sen yrmeän miehen pöydällä, kun hän oli lukemassa tärkeää TM-lehteään odotellessaan tahrattoman pakettiautonsa menevän kirkkaasti läpi. Me putsasimme, kasasimme servettejä, kuiskimme, laitoimme kolmioleipäpahveja roskikseen, odotimme.

"Jaa kenelläs oli Corolla?" Nyökkäilin nolosti, pyörittelin vähän kohteliaisuuden vuoksi silmiä, että juuh, tässä osoitteessa oli se murheenkryyni, pahoittelut. "No läpi se meni, auto on kunnossa. Jos joskus vaihdat sen tuulilasin, kun siinä ei saisi olla säröä pyyhkimien alueella enää uusien säännösten mukaan. Mutta ei tarvii tulla näyttämään, vaihtakaa se joskus".

matka jatkuu...

 

 

Pomppelehdimme iloisesti autolle, poika sai soittaa isälle. "Arvaa mitä? Läpi meni." Ajoimme seuraavaksi viemään herkkukoritavaroita. En vieläkään ollut saanut vastausviestiä, missä rva Arpajainen asui. Ajelin kyseiselle asuinalueelle ja ihan kuin yksi tie olisi ollut tutun kuuloinen. Soitin miehelleni. Hän oli juuri hallilla hakemassa vanhempaa poikaa. Vieressä oli sattumoisin rva Buffetti. Sain tekstiviestinä rva Arpajaisen puhelinnumeron. Soitin, olin tietämättäni ollut parkissa hänen talonsa edessä. Herkkukoritarvikkeet saatiin toimitettua. Rvan ihana suklaasilmäinen tytär katseli äidin jalkojen takaa kiharoineen. Jutustelimme eteisessä ennen kuin jatkoin matkaa.

Isot ja pienet mieheni lähtivät vielä illaksi koripallopeliin. Minulla oli aikaa purkaa ostoskassit. Tein buffetiin kaksi rahkapiirakkaa; toisen puolukalla, toisen persikalla. Sitten kuorin ja pilkoin puoli kiloa perunoita ja ison bataatin. Maustoin ne uunivuokaan, heitin perään puoli litraa kermaa, tuoretta timjamia ja rakuunaa sekä murensin päälle pehmeää vuohenjuustoa. Kuullotin pannulla kaksi muhkeaa palaa lampaankaretta ja asettelin ne luineen päivineen perunoiden päälle. Folio päälle ja puoleksitoista tunniksi uuniin.

 

Kun pojat tulivat yhdeksän aikoihin kotiin, huusholli tuoksui rahkapiirakalle ja uunilampaalle. Äiti oli nippa nappa saanut tiskikoneen käyntiin.

Olipas rentouttava perjantai-ilta!

 

ps. Miten se suklaasilmäinen, kiehkuratukkainen tyttö tähän liittyi tähän? No siten, että seuraavana päivänä korisbuffetissa hän tuli arasti äitinsä kanssa luokseni. Hän oli piirtänyt minulle kuvan prinsessasta, auringosta ja pyörremyrskystä. Sydän siinä suli.