Stand By Me

Tämä on pieni kertomus rakkaudesta perheessä.
Viime viikonlopun ihanat jäälläkävelyretket ja auringonpaiste, sukuloinnit ja herkut ovat vaihtuneet voi niin tiukkaan arkisettiin. 

jäällä viikonloppuna

 

 

Olen mielestäni ollut sitten kuitenkin taas hyvä äiti. Tällä viikolla isikin on ollut hyvä isi. Kun äidillä oli työmenoa illalla, pojat oli hoidettu mukisematta, läksyt oli tehty ja vatsat täynnä. Tänään tulin töistä kuitenkin entistä väsyneempänä. Vanhin ilmoitti ennen kuin sain kengät pois jalasta, että nyt ne farkut sitten viimein repesivät. Katsoin housuja- juu käännös eteisessä ja äkkiä kaupungille. Oli saatava uudet housut ennen seuraavaa koulupäivää. Onneksi tuo poitsu on niin mallin mitoissa, että slimmiä farkkua kun pyytää, ekat housut aina istuvat kuin nakutettu. Nyt oli taas kaikki kuin muotinäytöksessä, myös hinta. Meillä on sellainen lasten housukriisi, pojat käytännössä elävät yksillä farkuilla, koskaan ei ehditä pikkuhiljaa ostamaan toisia siistejä housuja, kun jo on jossain reikä.

Takaisin tullessa soittelin jo nuoremman lähtökuntoon. Taas- ilman kenkien vaihtoa- ovesta ulos. Isompi oli nyrjäyttänyt eilen koriksessa nilkkaansa, joten nyt hän lähti ihan vaan verkkareissa heittelemään. Ensin nuorempi yhdelle hallille klo 17.30:ksi, sitten vanhempi seuraavalle hallille klo 17.45:ksi. Mieheni oli siinä vaiheessa jo tullut töistä ja löysin hänet marketista valitsemassa kolmen juuston ruokakermaa suunnittelemaansa iltaruokaan. Siis hän teki ruokaa!! Ennen kassoja päänsärky oli jo aika muhkea ja kotiin päästyäni nappasin särkylääkkeen ja menin nukkumaan. (Yhden blogikirjoituksen ansaitsisi se Yle Teeman 1960-luvun Caprista kertova ohjelma, jolle nukahdin. Taianomainen tunnelma. Olen nostalgikko!) Eipä aikaakaan, kun ovikello soi. Ovelta ovelle kaupustelija, varma kevään merkki! Mutta pakkoko oli tulla juuri silloin, kun olin antautumassa raukeille iltanokosille, käyden minuuttipeliä kellon kanssa, ennen kuin lapset tulisivat?

Heräilin totuuden nimissä vasta ennen kahdeksaa. Tai olin minä valveilla ollut, mutta torkuin pitkään, ei yhtään huvittanut siirtyä olohuoneen puolelle kun siellä väännettiin sohvatilasta, läksyistä ja ties mistä.

Sepä olikin sitten oiva tilanne vähän päivittää varsinkin nuoremmalle pojalle asioita. Kovin on ollut nousujohteista viime aikoina tuo kierrosten määrä, metelin määrä, temppuilun määrä, keskeytysten määrä, vastaansanomisen määrä. Yhdellä perhekeskustelulla siitä päästiin, lopputuloksena nyyhkyttävä poika sylissä. Ei oikein keksi tekemistä joskus iltapäivisin kotona, isoveljellä on hienompi kännykkä, laulut pyörivät päässä niin niitä sitten lauletaan, keskeyttää se jonkun puheen tai ei.

Kuinka tärkeää on joskus ottaa pieni "reality check" lasten kanssa. Viimeinen niitti oli, kun isoveli halusi halata. Lupasi pitää iltapäivät kivoina, kunhan pienempi ymmärtäisi olla hyppimättä silmille. Voi sitä kyynelien määrää. Veljesrakkautta. Lupasimme pysyä yhdessä ja pitää yhtä. Taas kerran.

 

 

Stand By Me