Paljon melua yhdestä kiukaasta

Kiuas on saapunut postista.
Hurraa, joulusaunaan päästään!

Edellinen pamahti lokakuun lopulla.
Se oli se viikonloppu, kun venyin yli-inhimilliseen suoritukseen, ainakin omasta mielestäni. Näin se suunnilleen meni:

Jahkasimme mieheni kanssa asiaa puolitoista kuukautta. Poikkeuksellista. Tilanne oli kuitenkin se, että häntä oli pyydetty Lappiin reissuun muutaman hyvän patikointikaverin kanssa, ja olivat toiset miehet anoneet lomansakin mieheni toiveiden mukaisesti juuri tietylle viikolle, joka ei ole poikien synttäriviikko, kuten viime vuonna pääsi pahasti käymään.
Lojaaliutta siis sinne suuntaan.

Kunnes tuli sitten se sähköposti, että kummankin pojan jalkkisjoukkue on ilmoitettu samana viikonloppuna läheiseen kaupunkiin isoon turnaukseen, kauden kohokohta! Pojat intopinkeinä suunnittelivat reissua, me kävimme iltaisin tiukkoja keskusteluja siitä, kumpi joustaa. En mielestäni kyennyt kahden pojan huoltomieheksi vieraassa kaupungissa, kun kummallakin oli oma otteluohjelma. Se tarkoittaisi, että aina jompi kumpi oli jätettävä yksin, ja viikolle oli luvattu reippaasti viilenevää keliä ja jopa syysmyrskyä. Hienoa.

Tällä kertaa minä joustin.
Kun mieheni pakkasi rinkkaa yömyöhään, muistuttelin, että olisi järkevä kanssa kaivaa jostain poikien tekniset kerrastot, hanskoja, pipoja ja tuubeja kaulalle. Hän kun yleensä hoitaa enemmän näitä hommia.

Ilta ennen lähtöä oli jotenkin kaoottinen. Pakkasin kaksi futislaukkua, pelivaatteet, maalivahdinvaatteet, kaikkea mahdollista lämmikettä ja varavaatetta, retkituoleja, evästä, juomisia, energiapatukoita, varanappiksia, lämpimiä kerrastoja ja housuja, sateenvarjoja ja jopa hammasharjat siltä varalta, että jäisimme hotelliin. Olin kyllä ajatellut ajaa kotiin yöksi. Olisi mukava kököttää hetki yksin kaiken hulinan jälkeen.

Aamu starttasi loistavasti. Käskin vanhempaa kaivamaan navigaattorin esille, minulla oli kaikki otteluohjelmat ja eri kenttien osoitteet printattuna, koska eihän tietenkään samat pojat aina samalla kentällä pelanneet, ei toki. Navigaattoria ei sitten löytynyt. Se kökötti toisessa autossa lentokentän pitkäaikaisparkissa, oli unohtunut väärään autoon! Iloinen puhelu miehelle. Rassukka, mitäs hän sille enää siinä vaiheessa voi.

Onneksi sain yhteislähdössä näköhavainnon tutusta autosta, ja sen perässä kaahasin koko parin tunnin matkan, kääntelin autoa luovasti liikenneympyröissä tutun rekkarin perässä, täysin ulalla siitä, missä oikeasti olin.

Koko viikonloppu oli pikaisia siirtymätaipaleita lainanavigaattorin varassa, tiukkaa ruoka- ja juomahuoltoa, kannustusta, välineiden tsekkausta, ettei mitään jää kentälle, josta siirrytään seuraavalle kentälle toiselle puolelle kaupunkia. Lainanavigaattorin turvin.

Yöpyminen oli toinen juttu. Kaikki muut olivat varanneet hotellin. "Ai ajatte yöksi kotiin? Miksi? Jäisitte nyt". Soitin päivän aikana kolmesti hotelliin, ei yhtään huonetta vapaana, sviititkin menneet. Great. Soitin vielä yhden viimeisen kerran ennen kotiin lähtöä: juuri taitaa olla yksi huone vapautunut. Siinä ei tosin ollut mahdollista saada lisävuodetta. Whatever, otetaan.

Mukavan hotelli-illan jälkeen lapset lopettivat käytävillä ravaamisen ja kömmimme sänkyyn. Tai siis lapset kömpivät. Minä en saanut nukuttua, kun nuorempi heittelehti ihan holtittomasti kolmeen saakka yöllä. Yritin nukkua nojatuolissa. Huono. Päädyin lopulta nukkumaan parisängyn jalkopäässä retkivilttimme kanssa, peittoja kun oli vain kaksi.

Hyvin nukutun yön jälkeen vedin samanlaisen setin seuraavana päivänä, sillä erotuksella, että yhden pelin ajan ulkona satoi kaatamalla ja pojat olivat litimärkiä kentällä mutalillussa juostessaan. Minä pakenin välillä huuruiseen autoon.

No, näistä asetelmista sitten kotiuduttiin. Matkahan oli siis sujunut hyvin, missään ei mokattu, olin vaan henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti, sillä kyllä se oli aivan hurja rutistus. Uskomatonta, että olin onnistunut olemaan aina oikean lapsen kanssa oikealla kentällä, luovuttamaan hotellin avaimet ajoissa (en vieläkään tiedä, missä se hotelli oli), syöttämään aina jotain ennen peliä. Enkä edes kiukunnut, vaan kannustin loppuun saakka.

Mielessä pyöri lähinnä sauna, kun tultiin kotiin. Aah, lämmin sauna, kaikki stressit pois, lämpöä ja lepoa.

Painoin nappulaa. Ei mitään, ei sytkyttänyt, niinkuin yleensä. Painelin nappeja uudelleen ja odotin hetken. Työnsin käteni kivien sisään, ihan kylmä. Napsauttelin taas kaikki pois ja päälle, odotin vartin. Kylmä. Soitin miehelle, joka oli juuri tulossa metsän ja savun hajuisena kotiin. Hän kuulemma katsoo, kun tulee kotiin. Niin hän myös teki. Käänteli samat nappulat, kuin minäkin, sillä erotuksella, että viimeisen napsautuksen yhteydessä kiuas syöksi isolla pamauksella tulipallon ulos. Onneksi ei käynyt mitään, mutta sauna oli auttamattomasti kaput.

 Lämpimään suihkuun vaan, lapset. Kyllä se tästä jotenkin.

Nyt on muutama kuukausi eletty ilman saunaa, minun omaa rakasta henkireikää. Kopina kuuluu löyylyhuoneesta, lämmön saaminen saattaa olla aika lähellä. Puhumattakaan siitä, että sukujoulusta ei tule luovaa, vähän erilaista kokemusta...

Kuivattu vasta odottaa kärsivällisesti saunan eteisessä. Tää rojekti saa luvan onnistua.