Parsaa, enterecotea, sushia ja muuta hyvää

Eivät ole viime päivät olleet herkkua, ei. Kuitenkin pesin silloin pari yötä sitten lattiat. Eilen paistettiin mieheni kanssa illalla entrecote-pihvit joululahjaksi saadulla parilalla, kyytiin mahtui myös pariloitua kesäkurpitsaa ja tuoretta, keitettyä parsaa.  Kuvia ei ole, sillä ruoka lähti aika rivakasti suihin. Olen viime aikoina keittänyt parsan niin, että kuorin kuorintaveitsellä puumaisen kuoren pois, jättäen kukinnon päähän. Leikkaan vielä yleensä kannan pois, sillä se on kuivahko. Laitan padan porisemaan ja lisään keitinveteenhimpun suolaa ja ihan pienen lorauksen omenaviinietikkaa. Sitruuna voisi käydä myös. Tiedä häntä. Sitten keittelen parasatankoja vajaa kymmenisen minuuttia, tai kunnes ne pehmenevät sopivasti, mutta ei liiaksi. Pieni rapeus on plussaa. Parsat menivät kaikki kiltisti alas pihvin, kesäkurpitsan, valmispunaviinikastikkeen ja  viinin kera. Voimani palaavat. Tajuan sen pikkuhiljaa.

Tänään talo tarjosi sushia. Opimme maailmanmatkallamme niitä syömään, sushia, sashimia, kaikenlaisia pötkylöitä ja pätkiä. Kamalin kokemus oli tosin deitti mieheni kanssa vatsataudin päälle. Olin juuri päässyt pystyyn ja vatsa alkoi sietää ruokaa. Olin sitä mieltä, että jotain muuta, kuin raakaa kalaa, kiitos vaan. Ajelimme ja ajelimme, mutta mokomassa rantakaupungissa ei ollut mitään kunnollista ravintolaa, joka olisi sattunut silmiin. Niin siinä kävi, että pääsin sellaiseen paikalliseen sushi-ravintolaan, jossa mieheni oli työnsä puolesta ollut pari päivää aiemmin. Kokemuksena mahtava, autenttinen, turismipölyt karkoittava. Ainoa paha on se, että oikeassa japanilaisessa, hihnalla kiertävässä ruuassa katsotaan ruuan olevan sitä parempaa, mitä isompi raaka kalafile lepää riisipötkön päällä. Sellaisia mauttomia, limaisia silakkafileitä, ilman suolaa tai muuta helpottavaa tekijää. Muutamaan jäivät minulta, mutta kuten sanottu, elämystä muistelen vieläkin. Ei tullut ylös, se oli sen illan saavutus. Vähän huimaili tosin lähtiessä!

Tosiaan, se on taas perjantai-ilta. Jotenkin ajattelen, että pojilla oli varmaan kiva ilta. Koulun jälkeen isompi kävi korisharkoissa. Häntä oli kovin huvittanut, kun mennessään treeniin tapahtui jotain "randomia". Kaupungin edustusjoukkueen amerikkalaisvahvistukset olivat pistäneet lumisodaksi hallin edessä. Nooh, minä sain illaksi ystäväni iltateelle. Takka paloi, keitettiin teetä ja maisteltiin uutta valmiskakkua, vadelma-suklaamoussen makuista. Ei paha. Vaihdettiin viikon kuulumiset. Pienempi poikani oli toista tuntia "polluu ja rogee" lähimaastossa.

Kun isompi tuli koriksesta, hän kävi suihkussa ja lähti jo kaverilleen, tosin palaili ennen kahdeksaa. Hän oli törmännyt paluumatkallaan kuitenkin kulmilla vielä samaan "pollu ja roge"-poppooseen, josta pikkuveli oli jo kutsuttu kotiin. Hän päätti jatkaa vielä iltajuoksuilla. Jossain vaiheessa hengästynyt poikapoppoo paukkasi eteiseemme. Isompi vaihtoi housuja, mehua kului, pikkuveli lähti mukaan. Pojat hiippailivat, ehkä viisi yhteensä, kodinhoitohuoneen läpi ja kun kaikilla oli kengät jalassa ja housunnyörit kiristettynä, kuistin valot sammuivat, ovi raottui ja viuh-viuh-viuh- yksi kerrallan suhahtivat rosvot "mieron tielle" jatkamaan karkumatkaansa. Sain poikkeuksellisen myöhään, vasta yhdeksältä pojat sisään. Mikä riemu, kun pöydässä odotti monta lautasellista sushia! Pojat vetivät nopeat Karim Z. Yczkowiz- tuuletukset, "ii-hanaa, somelaista sushia" ja kävivät kimppuun.

Loppuviikonloppu tietää futsal-turnausta, koripallo-treeniä, reissua venemessuille ja kummitytön kaksivuotissynttäreitä. Pitänee lähteä sitten taas töihin lepäämään. Vaikka tällä viimeaikaisella tahdilla lepo on kumman vieras käsite sielläkään suunnalla.