Perjantai-illan tuskaa

Tänään tulin töistä, kaaduin sohvalle ja myönnyin lopulta haastamaan eteisaulassa pienemmän ja hänen kaverinsa koriksessa, pikkupallolla sisäkoriin. Kumma kun juuri äidin refleksit olivat niin hitaat, että aina se kori vaan suhahti läpi. Pienten voitonriemua.

Menin kauppaan. Nopea silmäys olisi voinut kertoa myös, että olin live-jaksossa "maailmanlopun odottajat"-sarjassa. Sentasoista maailmanlopun meininkiä oli tarjolla lähimarketissa perjantaina klo 17. Hyllyt tyhjenivät ja ihmiset kaahasivat kärryillään neljän kaistan leveydellä. Kerran törmäsin nuoreen tyttöön, ihan vaan ajoin päin. Kiitos anteeksi juu. Salaa toivoin, etten tapaisi ketään, ennen kuin olisin saanut tehtyä jotain hiuksilleni. Turha toivo. Korisäiti broileritiskillä, eräs töissä tutuksi tullut virkamies paprikoita valikoimassa. Maitohyllyllä nainen, jonka kanssa olen istunut toissapäivänä palaverissa. Joitain mainitakseni. Ylimalkaisia nyökkäyksiä ei lasketa.

Sitten tuli täysi nuupahdus. Olin ostanut ruokaa niin suurella summalla, että en kehtaa sanoa, mutta silti, oliko minulla mitään tälle illalle? En jaksa heittää broileria uuniin, siinä menee puolitoista tuntia. En jaksa keittää riisiä tai paistaa suikalekinkkua. En kertakaikkiaan jaksa sitä asiaa, että minulla on nyt neljä mozzarellaa jääkaapissa, mutta ei yhtään tomaattia mozzarellasalaattiin. Sämpyläainekset sentään huomiseen harrastusbuffettiin sain aikaiseksi ostaa kaikkine täytteineen.

Kyllä minä vatsani osaan täyttää, ettei nyt kenenkään tarvitse tästä aiheesta huolestua. Muchos nachos-tyyppinen viritelmä lähti syntymään ja kaivauduin peiton alle telkkua katsomaan nachot lähes kirjaimellisesti kainalossani. Mieheni oli jo ehtinyt viedä pojat välissä parturireissulle. Nukahdin. Ennen ihanaa unta tekstasin: "onko pojilla kamala nälkä, tarviiko ruokaa vai voinko nukahtaa just". Vastausta ei kuulunut. Siispä lipesin tästä todellisuudesta. Heräsin tekstariin. "Sori, en kuullut viestiä, ollaan autossa jo kova on nälkä, jos jotain voit laittaa siihen kun tullaan". Tänks.

Seuraavat kolmisen tuntia, en kertakaikkiaan ymmärrä, mitä tein. Makasin eri tuoleilla eri asennoissa, heitin silloin tällöin jotain niistä neljästä ostoskassista jääkaappiin. Ohjeistin lapsia erilaisissa asioissa, makailin eri sängyillä. Mielessäni olin jo siivonnut makkarin (sieltä löytyi kolme puoliksi purkamatonta reissulaukkua)ja vessat, siistinyt olkkarin, laittanut tiskit, tehnyt jotain hyvää ruokaa ja siinä sivussa viikkaillut niitä pyykkejä, jotka edelleenkin ovat metrin korkuisena pinona kodinhoitohuoneen pöydällä.

 

Sitten sain tarpeekseni. Nyin petivaatteet irti sängystä, pöläytin peitot ulkona ja vaihdoin uudet, joululahjaksi saadut Marimekon pussilakanat. Otin rätin kauniiseen käteen ja pyyhin pölyt yöpöydältä ja siivosin karmean sotkun kampauspöydältä. Lajittelin hermojani menettämättä joka ikisen typerän sukan ja kerraston laukkujen pohjilta ja vähän laukkujen vierestäkin. Tyhjensin tiskikoneen, täytin sen uudelleen ja laitoin sen päälle. Pesin koneellisen ovenkarmeilta ja tuolien selkänojilta löytyneitä pyyhkeitä. Laitoin ne pikapesun jälkeen kuivuriin ja täytin jo uudenkin koneen. (Niin, ja tyhjensin sen koneellisen kuivurista, jonka olin sinne heittänyt klo 2 viime yönä. Jos pikkuisempi poika ei olisi ymmärtänyt alkaa yskimään klo 2, vanhempi poika olisi ollut vallan riemastunut tänään, kun oli aamupeliin lähdossä ja kaikki pelivaatteet märkinä koneessa. Äiti siis tavallaan pelasti taas kaiken). Vielä sokerina pohjalla viikkasin ainakin koneellisen puhdasta pyykkiä ja kiikutin niitä edes takaisin eri huoneisiin. Vaihdoin myös isomman pojan petivaatteet mielijohteesta. Oli se jo aikakin.

Joku saattaa nyt ajatella, että missä avut. No, sitähän minäkin aina välillä pohdin. Tällä kertaa yksi apu oli kolaamassa pihaa selkäkipuisena. Yksi apu oli istunut matikan läksyjensä kimppuun ja se kolmas apu oli auttanut minua hetken petivaatteiden kanssa.

Nyt en aio olla enää yhtään super, vaan taantua levän tasolle. Sitä odotellessa!