Hong Kong

Lapseni olivat viisi- ja kaksivuotiaat. He juoksentelivat ympäriinsä, leikkivät hippaa väärässä paikassa väärään aikaan ja pölpöttelivät turhankin riehakkaasti. Kerran he olivat jähmettyneinä, ihan hiljaa. He tuijottivat alla levittyvää kaupunkia. Olimme the Peakilla, Hong Kongissa.

 

My kids were five and two. They were all around the place, chasing each other, making a noise, blabbering away. I remember one time in their childhood when everything forze. They were dead silent and gazed at the city below. We were at the Peak in Hong Kong.

 

Se iltapäivä oli mennyt täysin pieleen. Arvokas vapaapäivä oli jo kääntymässä iltaan ja olimme ronkuneet Kowloonin kaupunginosan merimieskirkolla lupaa päästä uimaan lasten kanssa. He olivat käyneet luokkaretkellä siellä aiemmin. Ei saatu lupaa. Pyysimme saada tavata johtajaa. Se järjestyi, mutta johtaja istui kunnialaattoineen pöydän takana ja kertoi, että allas on vain aikuisten käytössä. Lasiovien takaa katselimme, kun muutama ihminen lökötteli altaalla ja lapset olivat innoissaan jo riisumassa paitojaan. Ei lapset, nyt pitää keksiä jotain muuta.

That afternoon had gone so badly wrong. A precious day off had been wasted by us whining away at the seamen's church's pool in Kowloon. Apparently no kids allowed, although the kids had already been there with their school. We asked to see the manager and he repeated the same phrase to us behind his desk: the pool is only for adults. So kids, we need to think of something else.

 

Se jokin muu jää mieleen yhtenä elämäni helmistä. Tosiaan, Kiinan muurit on kiivetty, Malesian sademetsät tutkittu, Eiffel-tornit kavuttu ja Brunein palatsit tarkastettu. En tiennyt, että kun siihen lauttaan astuin, joka veisi joen toiselle puolelle, siitä auringonlaskusta tulisi elämäni keidashetki. Enkä edes nyt liioittele. Raahustimme hikisinä jonkin aikaa kuumassa iltapäivässä ja otimme lopulta taksin ratikka-asemalle. Jonotimme vajaan tunnin väsyneiden lasten kanssa, että pääsisimme kiskoille. Sen jälkeen vilistimmekin jo huimaa maisemareittiä kohti korkeuksia sata vuotta vanhalla ylämäkiratikalla, Hong Kongin pilvenpiirtäjien jäädessä pikkuhiljaa allemme.

 

That something else will stay in my mind as an oasis for the rest of my life. Surely, I've climbed the Great Wall, walked in the Malaysian jungles, climbed the Eiffel Tower and checked out the palaces in Brunei. I didn't know, that as I stepped on the ferry to cross the river, the sunset would be one of the most memorable ones for me ever. I'm not exaggerating. We were all sweaty and tired to reach the tram station, still we queued for almost an hour to take the tram up to the hills. At that point I realised this was about to be special. We raced up above the jungle, and as we rose, the skyscrapers all lined up below us.

Kun burgerit oli saatu yläilmoissa lapsille syötettyä, alkoi ilta tummua. Pojat vähän riekkuivat näköalapaikalla olevassa Burger King- ravintolassa. Alla oli vihreää viidakkoa ja vasta joidenkin kymmenien, ehkä satojen metrien päässä tyhjyyden jälkeen nousi ylväitä pilvenpiirtäjiä silmiinkantamattomiin. Kapusimme parahultaisesti korkeimmalle näköalapaikalle, kun ilta pimeni ja maailmankuulun metropolin valot syttyivät kaikissa mahdollisissa värisävyissä. Tämä oli se kohta, kun lapset vaan toljottivat alaspäin. He istuivat lasiseinän edessä ja tuijottivat, kuten me aikuisetkin, sitä outoa tyhjää, syvää pimeyttä jonka jälkeen sitten nousi järkyttävän kokoisia pilvenpiirtäjiä. Olo oli surrealistinen; teki mieli kurottaa, saisiko jostain katon nupista kiinni. Niin vierelle ne tulivat, mutta matkaa oli varmaan satoja metrejä, ellei kilometrejä.

 

When we had fed burgers to the boys at a scenic spot, the dusk started to arrive. Below us was the jungle and some hundreds of meters away rose spectacular skyscrapers as far as the eyes could see. We rose the final flights of stairs and as we got up, it had gotten dark. The buildings lit up in various colours. This is the time when the kids just sat and gazed. They sat right at a glass fence, and it's impossible to say the depths or the distances of the darkness below us before the amazing skyscrapers rose next to us, almost feeling like we could reach them by hand.

Illalla nukkumaan mennessä sanottiin mieheni kanssa se vanha sanonta, jonka mummini oli meihin iskostanut: "Että tämänkin päivän sain kokea". Monesti sitä oltiin käytetty myös vitsimielessä kun kaikki meni pieleen, mutta tällä kertaa tarkoitimme sitä. Tarkoitan sitä vieläkin.

As we went to sleep, my husband and I told each other the saying we had learned from my grandmother: "To be able to have experienced today!" Several times we had used it also as a joke when everything went wrong, but this time we meant it. I still mean it.

 

Hyvää viikonloppua! Meillä se menee yhden lapsen koristurnauksessa (kyllä, pikkuinen pääsee kuin pääseekin mukaan, ihana fysioterapeutti lainasi meille jalkatukea ja antoi pikkupojan unelman toteutua) ja isomman pojan yökyläsynttäreillä. Oma elämä- mikä se on? Se taisi jäädä sinne Kööpenhaminaan!

Have a good weekend! For us it evolves around one boy's basketball tournament (a lovely physioterapist gave him an ankle support and thus made the little boy's dream a reality) and our older boy's visit to a sleepover birthday. Own life- what is it? I think it was left behind in Copenhagen!