Pienen pojan iso haave- urheiluluokka

Nyt saa olla. Kaksi päivää on kuskattu, varusteltu, sekoitettu urheilujuomia, ostettu uimahousuja, pakattu sisäpelikenkiä ja luistimia sekä tarkistettu aikatauluja. Yhden urheilustipendin ansaitsee mielestäni myös tuo väsymätön kuski, jota myös miehekseni kutsutaan. Viime hetken vinkit, kannustus, zen-tilaan johdatteleva mielenrauha ennen suoritusta: toteutuivat ne tai eivät, yritetty on.

On selkeää, että monet suoriutuivat urheiluluokka-testeissä meidän 11-v poikaa paremmin. Kuitenkin uskon, että hän on tuloksissa paremmalla puoliskolla. Siltikin vain vajaa kolmasosa pääsee sisään. Luulenpa, että siihen pitää sitten olla jo aika lailla kaikki lajit onnistuneena ja pienoinen luonnonlahjakkuus. Meidän poika kun ei mikään virtuoosi ole. Kovakuntoinen on, ja korvaakin sitten jonkun puuttuvan taidon hirveällä tahdonvoimalla. Vai miten on, irtoisiko kuinka monella meistä kilometrin juoksu aikaan 3:45 tai 25 punnerrusta 30 sekunnissa? Paha on myös se tieto, että parhaimmat, kevyet, linnunluiset pojat olivat punnertaneet 34 punnerrusta samaan aikaan ja piirin paras juoksija ajan 3:28. Nämä on kuulkaas niin kovat pippalot, että se, että oli oman eränsä voittaja ja sen päivän nopein, ei merkkaakaan vielä mitään. Omassa lajissaan ei ollut saanut aina koria sisään, varmaan liikaa jännitystä.

Minusta tuo on jo melkein kamalaa. Ymmärrän, että musiikkiopistossa tehdään musikaalisuustestit (jotka itse floppasin, vaikka absoluuttista musiikkikorvaa väittivät minulla olevan), mutta kyllä tämä mielestäni kertoo aivan mielettömästä suoritusyhteiskunnasta. Siinä me sitten sätkyttelemme mukana. Mitään ei ole pakko tehdä ja se on periaatteemme. Kuitenkin käytännössä sorrumme ylisuorittamiseen, kun emme kestä sitäkään ajatusta, että elämässä ei olisi mitään tavoitteita, vain arkea täällä lumimyrskyssä.

 

Jospa jokin hakemus, jokin suoritus, taito tai tieto, paperinpalanen tai joskus tikkiin vedetty yritys joka kannatti, voisi joskus tulla vastaan myöhemmin elämässä tarjoten jotain uutta suuntaa ja erilaista, avartavaa kokemusta. Tämä pätee tämän perheen aikuisiinkin. On opiskeltu, on oltu mukana hankkeissa, on nimike vaihtunut joskus niinkin tiuhaan, ettei omassa organisaatiossakaan olla ihan perillä siitä, että "mitä sä nykyisin teet". Sukuvikaa pukkaa. Kunhan saa itse iloa ja onnellisuuden tunnetta siitä, mitä on ja mihin pystyy. Ja sitten kun ei pysty, on itselleen armollinen ja päättää, että aina ei tarvitse pystyä.