Oikeaoppinen sunnuntaiaamu

Takassa rätisee tuli. Pienempi poika oli vihdoin pitkään toivomassaan yökyläreissussa ja aamuraportin mukaan pojat olivat käyttäytyneet kuin enkelit. Kertaakaan ei ollut tarvinnut sanoa mistään, ei edes nukkumaan mennessä. Nyt tuo torstaina nilkkansa pulkkamäessä naksauttanut tuli kotiin, kun muut lähtivät futaamaan. Eilen innokas vaihtomies istui kokopäivän turnauksen korisjoukkueensa riveissä, pelipaita päällä, mutta verkkarit jalassa. Pulkkamäet ovat aiheuttaneet meille ennenkin riesaa, kerran kipsinkin.

Niin, siis koti on hiljainen ja takkatuli räiskyy. Isä ja vanhempi poika ovat jo startanneet puoli yhdeksältä koriksen aluesarjaa tahkoamaan kohtuullisen ajomatkan päähän. Poika on vakuuttunut, että tekee 20 pistettä per ottelu. Jaa miksi? Hän haluaa kebabin. Kuinka ihmeessä tällaiseen tilanteeseen tultiin? Meillä kun ei koskaan olla lahjottu maaleista, koenumeroista tai korispisteistä. Paras ilo on oma onnistuminen ja valtava kehuryöppy kotona, joskus jopa leivoskahvit jos ihan mentiin vaikka koulutodistuksessa yli odotusten. No, meidän vanhemmalla pojalla on ollut vähän vatsavaivaa ja ollaan huomattu, että varsinkin kebab aiheuttaa vatsanväänteitä. Poika sattuu vaan ra-kas-ta-maan Iskender kebabia. Kaksi viikkoa sitä on nyt himottu arki-iltana ruuaksi, mutta äiti mokoma on aina jotain kätevää pyöräyttänyt pannulla. Keskustelu oli isän kanssa mennyt jotenkin siihen suuntaan, että "miten mä saan ikinä enää kebabia" "pelaa hyvin vaikka" "no ookoo, mä teen kakskyt pistettä per peli ni sitten mennään päälle Kebabille"... "O-ookoo?" Poika on siis lähinnä tehnyt diilin itsensä kanssa. Kaipa sitä voi joskus kebabin ostaa vaikka vähän pienemmilläkin panoksilla ja syödä vaikka pikkuhiljaa vatsaa tunnustellen.

Kohta katsotaan kainalokkain pienemmän kanssa nauhoitettuna Avara Luonto ja valliriutta-jakso. Pikkumies tuntee kaikki hai- ja valaslajit. Viisivuotiaasta saakka on iltasaduksi luettu eläinkirjoja, opeteltu, mikä eläin juoksee nopeiten, mikä on pisin ja mikä paksuin. Pari viikkoa sitten hän ilmoitti mummille puhelimessa, että ei häntä enää luonto "sillee kiinnosta". Ei kiinnostanut, mikä on villisian ja pahkasian ero. Tänään kun kyselin asiasta, vastaus oli "ai nii se dokumentti jonka mä olen katsonu jo miljoona kertaa".

Minä pulahdan nyt tuonne, hyvää ja lokoisaa sunnuntaita!